Tänään ruokiksella tein kohtalokkaan päätöksen tarkistaa Yliopistohaku-sivut. Päädyin itkemään työpaikan vessaan. Onpahan nyt tullut 20 minuutin pikahysteriakin koettua.
Tulin kotiin ja isä sanoi minulle keittävänsä 'semppi-sumpit'. Tää on meijän yhteinen läppä. Sitten se sanoi, että itke vaan, se auttaa. Se on sanonut mulle noin ehkä kaks kertaa ikinä. Siitä hetkestä lähtien elämä on alkanut kirkastumaan. Pahintahan oli odottaminen. Ja nyt ei tarvitse enää odottaa. Nyt voin tehdä. Tehdä mitä? Hah, niinpä, en tiedä vielä. Minähän voin tehdä nyt mitä vaan.
Haluaisin sanoa, että paska reissu mut tulipahan tehtyä. Mut ei se ollu yhtään paska! Viime kevään aikana tutustuin maailman siisteimpiin ihmisiin, ylitin itseni monesti, näytin itselleni, näytin muille, aloin ymmärtämään politiikkaa ihan uusista näkökulmista ja englannin lukutaitoni kehittyi huimasti. Annoin kaikkeni ja se ei riittänyt, mutta siksi en voi edes katua mitään.
Nyt en enää pelkää. En voi enää pelätä epäonnistumista kun tiedän, että minä jaksan joka tapauksessa yrittää eteenpäin. Ja se tekee mistä vain mahdollista.
(Anyways, uskon että minulla on nyt kuitenkin oikeus sanoa, että HY:n tarkastajaprohveessorit on fucking wanks. Tämä kuitatkoon katkeruuden tällä kertaa, enempää en aio murehtia.)
Päivän mietelause on "elämä on paskaa, mut just siks se on elämisen arvosta".
Siksi kai me täällä ollaan. Että epäonnistuttaisiin. Ja että sitten noustaisiin takaisin ylös.
(x)
Oon edellee sitä mieltä et ne tarkastajaprofessori-ihmiset ansaitsis kaikki tulla kastroiduks ja silmäleikkaukseen vietäviks nyt ainakin, koska sä olit paras, ne ei vaa salee saanu selvää sun käsialasta.
VastaaPoistaOota vaan jeesuspakettia, se on eeppinen.