ystävistä ja yksinäisyydestä

Oon viettäny viime aikoina paljon aikaa yksin. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, rakastan yksinoloa ja viihdyn hyvin omassa seurassani. Mutta pidemmän päälle yksinäisyys saa minut ylianalysoimaan elämääni ja tekemisiäni (tai tekemättä jättämisiä). Mitä enemmän olen yksin, sitä enemmän alan eristäytyä muista ihmisistä.

Odotin paljon syksyn saapumista, mutta en tajunnut sen tuovan mukanaan yksinäisyyden. Ennen syksy tarkoitti päinvastaista: koulu alkoi ja pääsi taas näkemään kavereita melkein päivittäin. Nyt minulla on kyllä paljon tekemistä ja menoja, mutta ei juuri ketään kenen kanssa viettää aikaa ja vaan puhua.

Nyt ihmisillä, joiden kanssa ennen kulutin aikaani, on uudet ympäristöt ja ystävät. Minulla on vieläkin ne vanhat. Mitäs nyt? Minulla ei ole ketään ketä pyytää mukaan penkomaan Hullareita tai kysyä spontaanisti mukaani katsomaan Haloo Helsinkiä.

Ei sillä, että olisin jaksanut erityisemmin vaivaantua hankkimaan uusia ystäviä. En minä halua. Minullahan on maailman parhain ystäväpiiri. Aika ja paikka ei vaan enää kohtaa. Ja muutenkin olen niin hitaasti lämpiävää sorttia, että voi helposti kulua jopa vuosia ennen kuin voin kutsua toista ystäväkseni. Sellaiseksi, jolle voin puhua jumalista ja jumalattomuudesta tai Trans-Siperian mystisyydestä.

Minä vain tarvitsisin kovasti juttuseuraa. Ei se ole sama asia tietokoneen välityksellä tai puhelimessa. Minä haluan puhua jollekin aamuyöhön asti, niin että poskiin alkaa sattua. Niin pitkään ettei ole enää edes mitään sanottavaa.